Jokainen meistä on jonkun äidin lapsi

Taustalla kotoa opittu lähimmäisen rakkaus.

Yhteiskunnassamme puhutaan yleisimmin syrjäytymisestä ja toimeentulotuen hakemisesta silloin, kun ihmisen taloudellinen tilanne heikkenee rajusti tai ihminen ei asetu yhteiskunnan olettamaan urapolkuun. Monelle ihmiselle avun hakeminen yhteiskuntamme palvelujärjestelmästä on liian vaikeaa, niinpä he pyytävät apua diakoniasta. Tämän tietää vuoden 2020 diakoniatyöntekijäksi valittu Oulun hiippakunnan hiippakuntasihteeri Mirva Kuikka.

Oulun hiippakunnan hiippakuntasihteerinä työskentelevä Mirva Kuikka (58 v), kertoo, että hänen tavoitteenaan diakoniatyöntekijänä on ollut aina kuunnella, auttaa, välittää, valaa uskoa tulevaan ja tarpeen vaatiessa ohjata apua tarvitsevaa avun ja tuen piiriin.

– Diakoniatyö on pohjimmiltaan hädässä auttamisen ohella myös sen syihin vaikuttamista kaikkien ihmisten ihmisarvoisen elämän edistämiseksi. Diakonia pyrkii aina kohtaamaan ihmisen kokonaisvaltaisesti, siksi myös taloudellinen auttaminen on ollut jo pitkään osa diakoniatyötä hengellisen, henkisen ja sosiaalisen tuen lisäksi, kertoo Mirva Kuikka.

– Olen itse työskennellyt Oulun Tuiran alueella diakoniatyön vastaanottopisteellä aikana, jolloin lama oli rankimmillaan ja näin päivittäin, miten rajulla otteella lama moukaroi ihmisiä. Lama toi tullessaan kurjuutta, nälkää, suuria velkoja, konkursseja, syrjäytymistä, eroja ja yksinäisiä ihmisiä. Eniten hyvinvointipalvelujen vähentyminen laman jälkeen näkyi kaikkein heikoimmassa asemassa olevien kohdalla.

– 2000-luvun alussa diakoniatyö ei ollut sosiaalityön täydentäjä, vaan siitä tuli osa hyvinvointivaltion tarjoamaa ammattilaisten auttamisverkostoa, jolla on ihan oma erityinen tehtävänsä sosiaali- ja terveydenhuollon kentässä. Tähän yhteiskunnalliseen tilanteeseen luotiin Oulussakin useita vuosia toiminut Ruokapankki. Nykyisin diakonit ja diakonissat työskentelevät yhteistyössä muun muassa sosiaali- ja terveydenhuollon sekä eri järjestöjen kanssa, ja tätä kautta ohjaavat ihmisiä ensisijaisen ja lakisääteisen taloudellisen ja sosiaalisen tuen piiriin, hän kuvailee.

Kotoa opittu rakkaus
Kuikka kertoo, että hän itse on kasvanut uskovassa kodissa, missä muiden auttaminen oli arkipäivää.

– Vartuin lapsuuteni Kokkolan ekumeenisessa ja karismaattisessa ympäristössä. Äitini oli kaikkia ihmisiä vapaa-aikanaan auttava laitosapulainen ja isäni työskenteli uutterasti rautateillä ja paikallisella puutarhalla. Molemmat vanhempani olivat hyvin auttavaisia ja meillä oli aina ovet auki kaikenlaisille ihmisille. Opin jo lapsuudessa välittämään muista ihmisistä ja se kuului meillä tavalliseen elämään.

– Äitini vei meidät lapset jo pieninä terveyskeskuksen vuodeosastolle muun muassa silittämään kuurosokean iäkkään naisen kättä, jotta hän sai sillä tavalla tuntea välittämistä ja lähimmäisen rakkautta. Hoitajilla ei ollut tuohonkaan aikaan aikaa istua potilaiden vierellä. Jouluisin kävimme isän kanssa laulamassa muun muassa yömajoilla ja kodittomien paikoissa. Meillä saattoi kotona muutoinkin olla täysin tuntemattomia yövieraita ohikulkumatkalla, hän muistelee.

Kuikka jatkaa, hän oppi jo lapsena, että kaikilla ihmisillä on ihmisarvo, eikä ketään saa tuomita ilman syytä.

– Diakonia on ollut itselleni siis luonteva valinta työuraksi, sillä diakonissana voin yhdistää elämän tärkeimmät asiat eli konkreettisen ammatillisen auttamisen ja hengellisyyden. Kaikki ihmiset haluavat tulla nähdyksi, kuulluksi ja arvostetuksi. Tärkeintä diakoniassa on valaa toivoa ja uskoa parempaan. Diakonia tuo toivoa niillekin, jotka ovat kaikkein pahiten haavoilla. Jumalalle ei ole olemassa toivottomia tapauksia ja ammatillisuus auttaa siinä, että työntekijät eivät itse uppoa suohon asiakkaiden surujen ja tuskien myötäeläjinä, hän painottaa.

Erilaisia kohtaloita
Kuikka kertoo aloittaneensa diakonissasairaanhoitaja opinnot Oulun Diakoniaopistossa vuonna 1981. Nykyisin oppilaitos on nimeltään Diakonia ammattikorkeakoulu, Oulun kampus.

– Äitini sairastui ja menehtyi syöpään opiskelujeni aikana. Muistan, kuinka hän sanoi meille lapsille aikoinaan, että älkää vain opiskelko sairaanhoitajiksi aikuisena. Nyt tilanne on kuitenkin se, että yksi meistä on terveydenhoitaja, minä sairaanhoitaja-diakonissa ja kolmas opettaja, hän naurahtaa.

Kuikka jatkaa, että heillä sisaruksilla on hyvin tiiviit ja lämpimät välit keskenään.

– Me sisarukset jatkamme vanhempiemme opettamaan diakonista ajattelutapaa kukin tahoillamme ja pidämme toisiimme yhteyttä säännöllisesti. Meillä on tapana muun muassa käydä joka vuosi yhteisellä sisarusten reissulla. Sisarussarjaamme kuuluu myös isän nuorin sisar, joka on meille kuin sisko. Hän on ollut aina läsnä elämässämme sekä lapsena että nyt aikuisena, hän kuvailee hymyillen.

Kuikka jatkaa, että hän on nähnyt diakoniauransa aikana, miten diakoninen työ on muuttunut ja kehittynyt ajan saatossa. Avoimet vastaanotot, jolloin kuka tahansa saattoi tulla odottelemaan oven taakse, ovat vaihtuneet ajanvarausvastaanotoiksi.

– Minusta ajanvaraukseen siirtyminen on ollut hyvä asia, sillä nyt työntekijöiden on helpompi kohdata jokainen asiakas ajan kanssa ja yksilöllisesti. Ajanvarauksen ansiosta apua voidaan tulla hakemaan ilman muiden katseita. Meistä kaikista kun ei vain ole puikkelehtimaan byrokratian rattaissa, hän painottaa.

Kuikka jatkaa, että hän on työskennellyt vuosia myös ylivelkaantuneiden kanssa ennen kuin näiden asioiden hoito siirtyi kaupungeille.

– Olen nähnyt konkreettisesti, miten ihmisen silmät voivat loistaa helpotuksesta valtavan ylivelkaantumisen tuskan jälkeen. Sellaisen tuskan kanssa eläminen syö ihmisen täydellisesti. On hienoa, että näitä asioita hoidetaan nyt kokonaisvaltaisesti. Mikään asia ei ole mustavalkoista, eikä ketään saa tuomita suoriltaan. Ylivelkaantuminen ja köyhyys voivat olla myös opittua ja periytyvää, hän huomauttaa.

Hiippakunnan hiippakuntasihteerinä
Kuikka kertoo siirtyneensä Oulun Hiippakunnan hiippakuntasihteeriksi vuonna 2009.

– Diakoniatyö on ollut ja pysyy sydämenasianani ja sen tukeminen on päätehtäväni hiippakuntasihteerinä. Työalueeni kattaa 62 seurakuntaa Perhosta Utsjoelle. Tehtävänäni on tukea seurakunnan työntekijöitä voimaan työssään hyvin ja tekemään työtään hyvin.

– Tehtäviini kuuluu muun muassa tapaamisia ja koulutuksia, joiden avulla tarjoamme työntekijöille mahdollisuuksia kehittää työtään ja verkostoitua. Verkostojen ja yhteistyön avulla diakoniatyö löytää myös heitä, jotka ovat näkymättömiä, eivätkä jaksa enää etsiä apua. Verkostojen avulla seurakunnan työntekijät löytävät uusia käytäntöjä ja saavat samalla myös itse vertaistukea omaan työhönsä, hän kuvailee.

Kuikka jatkaa, että hänelle kertyy enimmillään 100 matkapäivää vuodessa.

– Päivät saattavat olla todella pitkiä. Aloitan aamulla ja lopetan illalla. Yleisimmin matkustan junalla, jos rata vie sinne, minne olen menossa. Näin ei useinkaan ole, kun mennään Suomen pohjoisimpiin osiin. Pohjoisessa julkisen liikenteen aikataulut eivät muutenkaan aina palvele työntekoa, jolloin oma auto on tarpeellinen. Onneksi voin tehdä osan työstä yhteistyössä muiden työntekijöiden kanssa, joten matkat sujuvat hyvin kuskia vaihdellen.

– Myös etätyöt sujuvat hyvin, sillä ehdimme onneksi kehittää etätyötä Kohdataan-hankkeessa Oulun hiippakunnan seurakunnissa jo ennen koronaa. Tärkeää on kuitenkin ainakin ajoittain päästä paikan päälle katsomaan eri paikkakunnille, mikä tilanne aidosti on, hän huomauttaa.

Kuikka painottaa, että häntä ohjaa diakonian ohella vahva työnohjaajan, työyhteisökonsultin ja -kehittäjän identiteetti.

– Tehtäväni on tukea ja tsempata työntekijöitä kehittämään uusia menetelmiä ja lähestymistapoja, sekä ajattelemaan ja keskustelemaan yhdessä. Se, mikä toimi ennen, ei välttämättä toimi enää. Aika yksinkertaisesti ajaa vain joidenkin asioiden ja toimintamallien ohi. Seurakunnan toimintaympäristö muuttuu jatkuvasti, joten seurakunnan on myös muututtava. Yhteiskunta digitalisoituu koko ajan yhä enemmän ja meidän on kyettävä pysymään perässä ja kyljessä kiinni. Meidän täytyy kyetä viestimään eri asioista, palveluista ja eri toiminnoista hyvin ja sujuvasti. Itse sanoma ei muutu, vaikka ympäristö ja toimintamallit muuttuvat, hän painottaa lopuksi.

Kuva: Oulun Hiippakunnan hiippakuntasihteeri Mirva Kuikka kertoo, että seurakuntien diakoniatyöntekijät työskentelevät kaikessa hiljaisuudessa niiden kanssa, jotka ovat kaikkein haavoittuvimmassa elämäntilanteissa. Kuikka toivoo, että hänen saamansa maininta nostaisi samalla kaikkien diakoniatyöntekijöiden työn näkyväksi.
Kuva: Juho Tauriainen/Studio Salama
Teksti: Minna Korva-Perämäki

Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin
Share on whatsapp

UUSIN LEHTI

Liity Facebook -ryhmään

Tilaa uutiskirje

Viikottainen kooste alan tärkeistä uutisista sähköpostiisi

Tulevat tapahtumat

Sivustolla käytetään evästeitä, joilla voimme parantaa sivustoa ja käyttökokemustasi sekä kohdentaa markkinointiamme. Osa evästeistä on sivuston toiminnalle välttämättömiä. Lue tietosuojaselosteestamme, miten käsittelemme evästeisiin liitettyjä tietoja.